.JPG)
.JPG)
Elämässä on asioita, joita haluaa säilyttää joko pitkään tai loppuelämän. Meidän pojille unikaverit ovat sellaisia. Kun muutimme yli kaksi vuotta sitten tänne Laosiin, pojat sanoivat, että kaikkien unikavereiden on päästävä mukaan. Ilman muuta, jos kerran minä ja mieheni raahaamme koko perheen kauas pois, on kai kohtuullista, että lapset saavat ottaa mukaan juuri niitä tavaroita, jotka ovet heille juuri silloin merkityksellisiä. Emme siis panneet yhtään vastaan, vaan kaikki unikaverit (ne räjähtäneimmätkin) pakattiin konttiin laivamatkalle. Kuukausien eron jälkeen unikaverit otettiin riemulla vastaan uudessa kodissa, uudessa maassa.
Ps. Myös minulla on omat nalleni mukana...olen aikuisiällä palannut taas nallemaailmaan...ja pian saan oman pupunkin!
Here some of my boys teddy bears. They have many of them and all of them are here in Laos. My boys wanted to take every one of them to their new home country over two years ago. Of course my little boys...you can have your important things near you...especially when this is not your choice to live here. Even though you seem to like beeing here.
Ps. I also have teddy bears....I can show them in a future in my blog;).
5 kommenttia:
Onko ensimmäisessä kuvassa esiintyvä nalle samalla myös soittorasia? Meiltä nimittäin löytyy samanlainen unikaveri joka osaa soittaa unilaulun.
Meidän pojalle on erityisen tärkeää haalia kaikki unikaverit mukaan veskiin iltapesulle ja aamulla sohvalle kainaloon -samalla kun verkkaisesti heräillään. Tärkeitä ovat! Kaikista tärkeimmät ovat yhä edelleen äitiyspakkauksen "uni"harso sekä Nasu-pehmo. ne kulkevat mukaan yö-kylään mummolaan ja ilman niitä kotona ei tule uni.
Eskariin ei unikaveria enää huolittu mukaan kaiken eskariväen ja tarhakansan nähtäviksi.
Silti nyt jo koululaisena unikaverit saavat kainalosta aina sen parhaan paikan. Ja niitä on monta; Nasua, nallea yms.
Kyllä, nalle on soittorasia samalla. Molemmilla pojilla on samanlaiset...ovat jo monta vuotta vanhoja.
Niin pakattiin meilläkin kaikki lelut mukaan konttiin. Vähän salaa karsin esikoisen "aarteita", kuten kaljapullon korkkeja ja rikkinäisiä pyykkipoikia. Mutta se sen sijaan harmittaa, että oman Apunan (pehmomarakattini), joka on saanut olla jopa vaihto-oppilasvuotena mukana, tuli säilöttyä jonnekin Suomen varastoon. On ollut ikävä kun neljäs vuosi pyörähti käyntiin.
Just pari päivää sitten pakkasin jotain poikien vaatteita lähetettäväksi Venäjälle ja kysyin josko pojilla ois jotain pehmoleluja, joista eivät välitä ja haluisivat antaa pois...ei löytynyt, ovat kaikki kuulumma NIIN rakkaita. Esikoinen sanoi, että jos häneltä hukkuisi yksikin hänen pehmoeläimistä, hän itkisi puolet loppuelämästään!
Unikavereihin liittyy paljon tunteita. Ne ovat olleet aina mukana, niille on kerrottu jutut ja niitä on voinut rutistaa aina kun haluaa. Omien poikieni ilmeet ovat olleet aika järkyttyneitä, kun olen useita kertoja ehdottanut joidenkin unikavereiden antamista pois. Aika huonoja ehdotuksia...olen huomannut. Kuka nyt parhaita kamujaan antaisi pois.
Lähetä kommentti