lauantai 3. marraskuuta 2007

EDES YHDELLE


Reilun kahden vuoden aikana olen saanut elää kehitysmaassa. Voin sanoa olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En haluaisi olla nyt missään muualla, sillä koen tämän paikan ja tehtävän juuri oikeaksi nyt.

On ollut ihmeellistä huomata, että uusi maa voi muuttua kotimaaksi ja maan kieli ja kulttuuri on alkanut tulla tutummaksi ja tutummaksi. Toisaalta ymmärrän aivan selvästi, että vaikka asuisin lopun elämääni täällä, en koskaan voisi täysin ymmärtää kaikkea, koska en ole syntyperäinen lao. Mutta jotain olen päässyt kokemaan ja oppimaan. En haluasi vaihtaa kokemuksiani pois, sillä ne ovat olleet opettavaisia. Olen päässyt näkemään köyhän kurjuutta ja rikkaan ahneutta. Joskus kaikki vastakohtaisuus ja epäoikeudenmukaisuus raivostuttaa ja harmittaa. Useimmiten en anna asian ottaa ylivaltaa, koska en pysty asiaan liian paljon vaikuttamaan.

Olisi niin paljon autettavia...

On vain ajateltava, että minä olen vain rajallinen pieni ihminen, joka kykenee vain rajallisesti auttamaan, vaikka halua olisi enempäänkin. Sydämen asenne on ratkaiseva, mutta sekään ei tietenkään aina riitä. On tartuttava toimeen ja myös tehtävä jotain.

Toivon, että voisin aina olla valmis auttamaan. Toivon, että sydämeni voisi aina olla altis auttamaan: niin bambumajoissa asuvia laoja kuin ketä tahansa muutakin, alkaen omista perheenjäsenistä.

8 kommenttia:

Sami, Anne & Niksu kirjoitti...

Totta joka sana!! Kehitysmaa jättää aina syvän jäljen ja antaa länsimaissa kasvaneelle ihmiselle aivan uudet silmät nähdä ympäröivää maailmaa... Itse koen, että kahden Bangladeshissaolovuoden jälkeen oli järkyttävintä palata takaisin Suomeen... Poissa silmistä, poissa mielestä -ajattelu on niin totta: vaikea Suomen lintukodosta käsin on ymmärtää että kehitysmaiden ihmisten arki on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimistä -tai kuten täällä Malediiveilla; palmujen alla lököttelyä. Hohhoijaa, tietäisivätpä täällä vierailevat turistit että Malediivit on kehitysmaalistojen alimmalla tasolla (Intiaakin alempana) ja että kuinka tämän maan ihmiset oikeasti elävät. Elämä on välillä niin epäreilua... Mutta kuinka sitten jaksaa kehitysyhteistyöntekijänä? Juuri niin kuin N sanoit; tarttua toimeen ja tehdä oma osuutensa. Kaikkea ei voi muuttaa, mutta jotain voi tehdä silti.

Matroskin kirjoitti...

Joskus voi kyllä suomalaiselle riittää sekin, että lukee heistä, joilla on huonommat olosuhteet. Tuntuu, että Suomessa on kaikilla jo liikaa kaikkea. Tai länsimaissa ylipäätään. Luin englantilaisesta lehdestä naisesta, joka sanoi, että jos näkee jonkun muun päällä saman vaatteen kuin itsellä, hän ei enää ikinä käytä sitä vaatetta. Mieletöntä tuhlausta, kun maailmassa on miljoonia ihmisiä, joilla on vain yksi vaatekerta! Joku jossain hikipajassa tekee sen muotivaatteen nälkäpalkalla, ja sitten länsimainen prinsessa heittää sen pois, jos jollain toisella on sama!

Ipi kirjoitti...

Minä en voisi tällä hetkellä asua muualla kuin Suomessa, ei siksi etten haluaisi vaan siksi että minulla on vielä yksi tärkeä läksy opittavana: en voi pelastaa yksin koko maailmaa.
Uskon, että masennukseni syvenisi entisestään jos asuisin kehitysmaassa. Näkisin niin paljon avuntarpeessa olevia, enkä pystyisi auttamaan heitä kaikkia.
Mutta kunhan sen läksyn opin, niin.. Mikä tietää mistä sitten itseni löydän?
Nytkin niitä avuntarpeessa olevia olisi lähipiirissä enemmän kuin on voimia auttaa. Yhtä kerrallaan. Hiljalleen.

Pikkujutut kirjoitti...

Pakko kommentoida sen verran että jättääkö jälkensä ja minkälaisen jäljen jättää, riippuu aina ihmisestä itsestään ja riippumatta siitä tuleeko länsimaista vai kehitysmaista.

On ihmisiä, joihin asiat koskettavat kovasti ja tahto auttaa kasvaa suuremmaksi. Valitettavasti on myös niitä, jotka haluavat hyödyntää toisten kurjuutta entisestään.Kaikki tämä tapahtuu,valitettavasti, auttamisen nimissä.

Samaa mieltä olen kanssasi siitä että koskaan ei voi tulla paikalliseksi.On aina ulkopuolinen.Ja hassuinta tässä on myös se, että on kotimaassaankin ulkopuolinen.

Pikkujutut kirjoitti...

Tämä jäi edellisestä...

Kun ei voi auttaa koko maailmaa, voi koettaa auttaa edes yhtä ihmistä.

Cozy Place kirjoitti...

Kiitos kommenteista. Hienoa, että ajatukseni koskettivat jollain tasolla. On totta, että jos meinaa muita auttaa, on itse oltava siinä kunnossa, että voi ja jaksaa auttaa. Jos alkaa tuntua siltä, että kyynisyys alkaa ottaa sijaa sydämessä, on pohdinnan paikka. Miten tasapainoilla siten, ettei ota koko maailmaa harteilleen ja toisaalta ei heittäydy hirveäksi kyyniseksi pomoksi. Tässä on aihetta itsepohdintaan vaikka joka päiväksi. Toisaalta omilla voimilla ei kovin pitkälle pärjääkään...
Mutta kuten jo sanottua, jokainen voi olla avuksi ainakin yhdelle ja se on jo paljon se. Jos ihan oikesati voimme ilahduttaa ja todella auttaa yhtäkin ihmistä, olemme todennäköisesti auttaneet hyvin laajaa joukkoa!!Hyvyyden ja rakkauden on nimittäin taipumus levitä ja se ei ole keneltäkään pois, vähiten sen antajalta!!

Stina kirjoitti...

Ihanaa, etta olet loytanyt paikkasi ja tavan auttaa ihmisia. Itsekkin mietin hyvin useasti, mita keksisin, jotta voisin todella tuntea auttavani apua tarvitsevia. Onneksi sita miettiessa on monta hyvin, hyvin helppoakin tapaa koskettaa oli sitten missa maassa hyvansa; hymy, ystavallisyys, huomaavaisuus, avuliaisuus jne. Koskaan kun ei tieda kuinka syvasti ventovieraan osoittama ystavallisyys koskettaa ketakin ja kuinka suuri tarve sen saamiseen silla hetkella sen kohteella on. Oli kyseessa vaikkapa "vain" naapurin mummo, hirmuisen hunsvotin nakoinen nuori mies, lahikaupan kassa tai viereisen talon viisivuotias...
Ts. aina ei tarvi lahtea merta edemmas kalaan, tai omata mitaan erityistaitoja, tai edes nahda suurempaa vaivaa, jotta tuntee auttavansa ja etta apu tai odottamaton ystavallisyys osuisi kohteeseensa.

Syvin ihailuni ja kunnioitukseni kuitenkin teille, jotka olette voineet, osanneet, uskaltaneet ja pystyneet lahtemaan maailmalle auttamaan pahiten apua tarvitsevia ihmisjoukkoja.

"The heart that gives - gathers."
-Hannah Moore

"M'man" kirjoitti...

Kaunis kirjoitus. <3